02.04.2011
Ollessani noin 10v makasin selällään vanhempien sängyssä polvet koukussa ja lennätin jalkojeni päällä istuvaa rakasta pikkuveljeä kuin lentsikkaa joka aina välillä syöksyi maahan kinkkisen nousun jälkeen. Pari vuotta sitten pääsin tekemään samaa kummi-pojan kanssa ja jälleen pari päivää sitten toisen tytöistä kanssa jumppa maton päällä. Se oli hänelle ihan uusi juttu.
Pistäessäni tyttöjä tänä iltana nukkumaan palasin ajassa vielä kauemmas kun minä olin pieni. Muistan isän peitelleen meidät usein iltaisin nukkuman ja kapaloiden viileiden peittojen väliin kuin muumiot. Siinä ähertäessä itseään vapaaksi tulikin nopeasti lämmin. Mutta voin vieläkin muistaa miten hyvälle ja turvalliselle se silloin lapsena tuntui. Jokin noinkin pieni asia. Hetki sitten pääsin kokeilemaan aivan samaa perheen työille joille kyseessä oli uusi juttu. Isompi ei antanut edes aukaista pakettia. En osaa kuvailla tämän hetken olotilaa, mutta se hyvä olo mitä lapsena koki tästä pienestä ilta rutiinista (jonka päätarkoitus varmaankin oli rauhoittaa) ja se että pääsin tekemään saman jollekin toiselle lapselle ja tieto siitä että jonakin päivänä minä peittelen omaa lastaa sänkyyn ja aion varmasti tehdä ihan saman kapaloinnin, lämmitti vain niin kehoa ja mieltä.
Ja niille jotka jo ehtivät säikähtää niin EI, en ole vielä lastenhankinta vaiheessa, ei sinne päinkään.
Mutta eräällä tavalla toivon etten koskaan kasva aikuiseksi, miten tärkeää onkaan muistaa millaista on olla nuori. Ja miten ne pienet asiat merkitsevät elämässä. Joten kiitos isälle ja vielä kerran Hyvää syntymäpäivää täältä Saksan perukoilta! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti